77. Josh palaa kotiin.

Carolyn lörpötteli jotain lapsenomaiseen tapaansa ja minun piti pinnistellä, että sain selvää siitä. Vihdoin mainoskatko loppui ja lapsi hiljeni seurailemaan elokuvaa. 

 Olin nyt ollut viikon päivät Liamin ja Emman luona. Minulla on ollut niin tylsää. Koska tämä piina loppuu. Joshista en ole kuullut mitään. Mikä meidän tilanteemme oikein on?

 Tietysti tuo pieni tuhiseva nyytti tuolla vaunuissa pitää minut vähän tässä arjessa kiinni, mutta tyttö suurimmaksi osaksi vain nukkuu kiltisti.

Napakka koputus ovelta saa minut säpsähtämään mietteistäni. Emma kiiruhtaa avaamaan ovea.

 - Miten matka sujui? 

- Hyvin kiitos.

 Se on Josh. Aivan varmasti on. En käänny katsomaan, mutta tunnen sen.

 Nyt se tapahtuu. Pääsen pois täältä, mutta olenko sittenkään valmis siihen? Mitä se tulee tarkoittamaan.

 - Hei, kuulen äänen takanani ja tunnen kuinka jännityn.

 - Hei, sanon, mutten käänny.

 - Missä tyttö on? Josh kysyy.

- Tuolla, nyökkään rattaita päin ja Josh vain kävelee ohitseni vaunuille.

 Joshin katse pehmenee kun hän katsoo rattaiden sisään.

- Hän on niin kovin pieni.

- Niin, vastaan ja nousen ylös.

Vasta nyt käsitän jotenkin selvemmin, että tuo pieni tyttö tuolla on sekä minun, että Joshin lapsi.

***

 Seuraavana aamuna ajamme niin sanotulle asunnollemme. Se on pieni yksiö mikä on minulle hienoinen järkytys. Emmekö olleet varautuneet vauvan tuloon mitenkään?

- Me siis asumme täällä? kysyn epäröiden.
- Jep. Omistamme tämän.

 -Vai niin.

 Istahdan Joshin viereen nojatuolille.
- Mitäs nyt?
- Kuinka niin? Josh kysyy.

 - Asummeko me nyt täällä siis? Kahdestaan? Tarkoitan kolmistaan.
- Tietenkin, Josh sanoo.

 - Miksi me emme ole etsineet isompaa asuntoa. Tämä on ihan liian pieni.
Josh näyttää vaivaantuneelta.
- Kyllä se on ollut suunnitelmissa. Katsellaan ihan rauhassa.
- Vai niin, sanon ja nousen.

 - Käyn vessassa, sanon ja lähes ryntään sinne.

 Vihdoinkin yksin.
Miten tästä eteenpäin?

~