62. Veljekset

 Thomas vilkuili välillä penkillä torkahtelevaa poikaa ja mietti, että millainenhan reissu tästä oli tulossa.

 - Miltä sinusta tuntuu tämä vierailu?

Poika kohautti vain harteitaan.

 - Sinun täytyy vain sanoa jos haluat lähteä takaisin kotiin. Sinun ei ole pakko tehdä mitään mitä et halua.

 - Hoidetaan tämä nyt vain pois alta, okei? Matt puuskahti.

 - Pois alta? Ethän koe tätä velvollisuudeksi? Sinä et ole mitään velkaa hänelle. Sinä määräät tahdin.

- En tiedä. En halua nähdä häntä ja samalla haluan. 

Thomas huokaisi.

- Sanot vain jos haluat pois.

- Okei, Matt vastasi.

***

 - Jätitkö sinä ne laukut sinne!

 - Minä luulin, että sinä otat ne!

 - Minähän sanoin, että viet ne lähtöselvitykseen sillä aikaa kun minä käyn vessassa!

 - Ethän sanonut! Sinä sanoit, että sinä viet ne lähtöselvitykseen sillä aikaa kun minä haen meille eväät.

 - Nuo äänet kuulostavat oudon tutuilta, Thomas sanoi ääneen.

- Eikö tuolla olekkin Ethan ja Mark eno? Matt sanoi kääntyen katsomaan taakse.

 - Olinkin tunnistavani tuon jatkuvan kinastelun.

 - Mennään ottamaan selvää mistä he tällä kertaa tappelevat, Thomas sanoi hymyillen. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan pikkuveljiään.

 - Mitäs täällä huudetaan? Te tukitten tien, Thomas sanoi ja sai Ethanin säikähtämään laskemalla kätensä tämän olalle.

 - Thomas! molemmat pojat huudahtivat.

 - Tuo tomppeli unohti meidän matkalaukut Bridgeportin lentokentälle, Ethan valitti.

 - Enpäs vaan tuo toope! Mark puolusti itseään.

 - Ne on varmaan jo varastettu. Kiitos sinun, Mark tiuskaisi.

 - Pojat, pojat. Tuo syyttely ei auta mitään. Jos mennään tuonne aulaan ja katsotaan mitä asialle voidaan tehdä.

 - No mitä sille muka voi tehdä?

- Voi teitä, Thomas sanoi pyöräyttäen silmiään.

- Miten isä on ikinä päästänyt teidät opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle.

- Mitä tarkoitat?

- Olette niin lapsia vielä, Thomas sanoi ja taputti veljeään poskelle tietäen tämän ärsyttävän tätä.

- Hei! Lopeta, Ethan huudahti.

***

 - Odottakaa te siinä niin minä käyn selvittämässä asiaa.

 - Joo, joo, kaksoset huokaisivat samaan aikaan.

 - Hän kohtelee meitä kun olisimme jotain pikkulapsia, Ethan valitti.

- Hän on kotona ihan samanlainen, Matt naurahti.

 - No millaista on olla vihdoin yläasteella? Mark kysyi.

 - Ei mitenkään erikoista. Mä pääsin koulun jalkapallojoukkueeseen,

 - Hienoa! Pelaa kunnolla niin voit saada stipendin niin kuin me ja päästä pois kotoa opiskelemaan, Mark kehotti.

 - Ei isä antaisi. Hyvä, että viikonloppuna saa olla edes yhdeksään pihalla.

- Kai tuo oli vitsi? Ethan kysyi järkyttyneenä.

- Olisikin, Matt sanoi ja pyöritti silmiään.

 - No niin. Lähdetään. Laukut lähetetään seuraavalla lennolla ja saatte ne huomenna.

 - Minä menen eteen.

 - Kuules nyt. Sinuna menisin nyt nätisti istumaan sinne takapenkille.

- Eivätkö he olekin ihan mahdottomia? Huomaa, että he ovat nuorimpia. He ovat saaneet kaiken aina periksi, Liam naurahti.

~