69. Onnettomuus

 Nyt tuli vähän pitempi osa kun yleensä, mut halusin saada tän ikävuoden päätökseen. Seuraavassa osassa on pieni aikahyppy. Ja varotan jo etukäteen surkeasta kuvanmuokkaustaidosta. :D

 ***

 - En jaksa odottaa. Miksen ole saanut nähdä sitä aiemmin jos sinäkin olet?

 - Se on yllätys.

 - No mitä mieltä olette? Anna kysyi ujosti astuessaan huoneestaan ulos.

 - Se on täydellinen.

 - Miten ihmeessä? Jenny henkäisi.

- Kävin vähän kaivelemassa varastosta ja sieltähän se löytyi. Kävimme Annan kanssa myös ompelimossa pienentämässä mekon hänelle sopivaksi.

 - Olet niin kaunis. Sinulla on nuo samat korvakorutkin. En tiennyt, että ne on vielä tallessa.

 - Minusta on aivan järjettömän ihanaa nähdä sinut tuossa mekossa.

 - Olen iloinen, että saan mennä mekossasi tanssiaisiin. Se merkitsee mulle paljon, Anna sopersi.

- Voi kulta. Sinä olet pian aikuinen. En taida kestää kun te pian lähdette yksitellen pesästä.

- No on siihen vielä aikaa, Anna naurahti.

 - Iltaa, Nathan sanoi hermostuneena kun saapui hakemaan Annaa illalla.

 - Muistat tuoda tytön kotiin sitten tasan kello kahteentoista mennessä. Minä en aikoinani nimittäin muistanut ja sain hyvin hyvin pitkän kotiarestin. Sitähän sinä et halua, vai mitä?

 - Tuon hänet kyllä ajoissa. Kunnia sanalla, Nathan lupasi.

***

 - Sinä olet niin kaunis, Nathan mumisi Annan hiuksiin kun he tanssivat hitaita.

- Ajatella, että ensi vuonna me olemme jo eri kouluissa, Anna huokaisi.

- Näemme silti yhtä usein.

 - Lupaatko?

- Tietenkin, Nathan sanoi ja taivutti Annan syvään suudelmaan niin, että kaikki tuijottivat heitä.

***

 - Harmi kun mun pitää palata näin aikaisin jo takaisin kotiin.

 - Mehän voitaisiin huomenna mennä pelaamaan? Nathan tuumi.

- Se olisi ihanaa. Kohta me ei enää ehitä pelata kun sä pelaat vaan siellä koulussa.

 - Pari vuotta niin mä saan sopimuksen ja sitten päästään muuttamaan täältä pois.

- Otatko sä mut mukaan? Anna kysyi häkeltyneenä.

- Tietenkin. Kait sä haluat tulla mukaan? 

- Minne sä menetkin. Mä rakastan sua, Anna lausui ja nuoret tuijottivat toisiaan sydänten pamppaillen.

- Mäkin rakastan sua, Nathan sanoi ja painoi suudelman tytön huulille.

***

 - Olipas tylsät juhlat.

- Sanoppas muuta.

 - Laita sitten heti viestii kun oot kotona.

 - Tietenkin. Nähdään huomenna.

 - Hei, aja vähän hiljempaa. Sä sait vasta kortin.

- En mä aja edes kovaa. Rauhoitu.

- Hei, varo!

- Voi hitto. Mistä se tohon ilmesty!

- Väistä!

***

 - Voi ei, voi ei, voi ei.. 

 - ANNA!

 - Kai hän hengittää?

 - Soita ambulanssi! Äkkiä nyt!

***

 - Pelastakaa hänet. Olkaa niin kiltti.

- Te muut jäätte odottamaan, että poliisi tulee.

 ***

- Thomas..

 - Veljesi soitti ja kertoi, että isäsi on kuollut. Olen pahoillani.

 - Mitä, mitä tapahtui?

 - Hän oli saanut sydänkohtauksen.

- Nathan soittaa.

 - Missä olet? Mitä! Onko hän kunnossa? Tulemme heti sinne.

Thomas sulki puhelimen ja katsoi kauhunsekaisin silmin vaimoaan.

- Anna on jäänyt auton alle. Hän on sairaalassa.

 - Mikä kamala päivä.

***

- Sinun pitäisi mennä kotiin. On jo myöhä, Thomas sanoi kun saapui sairaalaan.

- Ei, minä haluan odottaa.

- Me soitamme kyllä sinulle kun saamme tietää tarkemmin.

- Olen niin pahoillani.

- Hei, ei se sinun syytäsi ollut. Tapahtuma oli epäonnekas vahinko.

- Minun olisi pitänyt saattaa hänet kotiin asti.

- Lopeta tuo heti. Jossittelu ei auta kun vahinko on jo tapahtunut. Vika ei ollut sinun ja Anna on hengissä. Nyt sinä menet kotiin, käyt suihkussa ja menet nukkumaan. Huomenna me soitamme sinulle ja kerromme enemmän. Onko selvä?

- Hyvä on, Nathan sanoi niiskauttaen ja nousi ylös.

- Sinä olet kunnon poika. Älä murehdi, Anna on selviytyjä.

***

- Voisiko joku käydä tarkistamassa onko huone 306 vapaana? Tyttö pitää viedä mangeettikuvauksiin.

- Aiih! Anna hätkähti hereille ja tunsi vihlovaa kipua ympäri kroppaansa.
- Rauhoitu. Laske pää alas.

- Sattuu.
- Yritä olla liikkumatta mahdollisimman paljon. Olet ollut pahassa onnettomuudessa. Olet nyt sairaalassa ja me hoidamme sinut kuntoon.

- En tunne jalkoja.

***

 - Anna, avaahan jo silmät.

 - Isä.
-Et arvaakkaan kuinka ihana on kuulla ääntäsi.
- Sattuu ihan hirveästi.
- Uskon. Olit leikkauksessa. Pian sinut siirretään toiseen huoneeseen. Joudut jäämään tänne joksikin aikaa.

- Jalat on ihan tunnottomat. Kait minä voin vielä kävellä?
- Sitä ei tiedä vielä. Edessä on paljon kuntoutumisia ja kipuja. Mutta älä mieti sitä vielä. Nyt sinun pitää vain levätä.

***

Viikko vierähti eteenpäin ja koulussakin oli jo todistukset jaettu, mutta Anna oli edelleen sairaalassa. Toipuminen oli hyvin hidasta.

 - Nathan soitti ja kysyi, että joko olet valmis tapaamaan hänet? Hei, älä käännä päätäsi minulle.

 - En halua häntä tänne.

 - Anna mistä on kysymys? Nathan on kovin huolissaan sinusta. Häntä helpottaisi varmasti jos suostuisit tapaamaan hänet, Jenny sanoi.

- En halua, että hän näkee minut tämän näköisenä. Tälläisessä sairaalakaavussa ja naama ihan sinisenä.

- Eihän siitä välittäisi. Se poika taitaa ihan tosissaan rakastaa sinua, Thomas sanoi.

- Joka tapauksessa en halua!

 - Kop, kop. Kuinkas täällä tänään jaksellaan.

 - Kiukutellaan taas, Thomas murahti.
- Väsyttää. Pyydätkö heitä poistumaan?
- Anna! Jenny älähti.
- Vai sellainen päivä tänään. Tulin kertomaan, että olemme valmiita kotiuttamaan Annan.

***

- Nathan on ovella.
- Pyydä häntä lähtemään.
- En pyydä. Nyt te juttelette.
- Nathan, tule vain sisään!

Anna huokaisi syvään ja kohtasi poikaystävänsä katseen.

 - Mulla on ollut ikävä sua. Mikset sä halua enää nähdä mua?

 -  Sun on parempi ilman mua.
- Älä sano noin.

- Mä en voi kävellä. Mä en voi pelata enään! Sä joutuisit vaan lykkimään mua eteenpäin tällä tuolilla, enkä mä halua sitä.
- Mut mä rakastan sua. Mulle on ihan sama voitko sä kävellä vai et. Mä haluun olla vaan sun kanssa.

Anna pyyhki kyyneleet ja henkäisi kerran ennen kuin katsoi Nathania vakavana silmiin.
- Mä haluan erota.
- Ei.
- Kyllä. Lähde opiskelemaan ja pelaa hyvin ja tee musta ylpeä. Sillä aikaa mä mietin, että mitä teen mun elämällä. Mä oon tosissani. Mä en kestä katsoa jos sä jumiudut muhun. Tälläsenä mä en voi lähtä mukaan kun sä pääset ulkomaille pelaamaan. Mä oisin vain tiellä.

 - Mä oon eri mieltä.
- Oo kiltti ja lähde.
- Soita mulle sit kun oot selvittäny pääs.

 - Nää on hyvästit.

 - Mä rakastan sua silti. Sit kun sä tajuut sen mä oon edelleen vaan sua varten.

***

 * Kop Kop*
 - Kuka siel?

 - Hei, Hannah sanoi arasti.

 - Mitä sä täällä teet?

 - Mä halusin tulla pyytää anteeksi.

 - Eihän se sun vika ollut. Ainakaan tietääkseni.
- Saanko jäädä?
- Jos kerran haluut.

 - Mä halusin tulla kertoo, et mä oon pahoillani ihan kaikesta. Mä oon ollut tosi tyhmä ja ilkee.
- Kiitos. Missäs Mandy on?

 - Mä en tiiä. Mä sanoin sille, et en haluu olla enää sen kaveri.
- Se varmaan suuttu.
- Se oli kai sille ihan sama. Sen isä vissiin lähettää sen johkuu sukulaisille eri paikkakunnalle.

 - Ai.

 - Miten sulla menee? Ootko sä jo parantumaan päin?
- Joo, mut mä en pysty vieläkään kävelemään. En ehkä enää koskaan. Lääkäri kyl sano, et kyl se on viel mahdollista mut en mä tiiä.
- Mä haluun auttaa sua. Saanko mä?
- Jos sä haluut.
- Haluun. Mun äiti on fysioterapeutti niin meil on kaikenlaisii laitteit kotoon. Jos sä haluut niin sä voit joskus tulla meille.
- Mä tuun mielelläni. Ei mul oo enää muutakaan tekemistä.

 - Sä oot varmaan paljon Nathanin kanssa kummiskin?
- Mä jätin sen.
- Mitä? Miksi? Te sovitte niin hyvin toisillenne. Ja mä tarkotan sitä. Me oltiin vaan siks ilkeitä, et Mandy oli ihastunut Nathaniin.

- Mä en haluu olla hidaste. Nathan pääsee vielä pitkälle koripallon pelaamisessa. Mä en haluu et se hidastelee mun takii.
- Mä taidan ymmärtää. Mä autan sua, et sä pääset viel jaloilles.

~