51. Yhdessä viimein

- Pysy nyt paikallasi, että saan tämän solmittua! Ana voihkaisi. 

 - Minua jännittää niin kovasti. Tapahtuuko tämä oikeasti?

 - Näköjään. Totuuden nimessä en uskonut, että Thomas saisi ikinä itsestään irti kosintaa, Ana hymähti.

 - Se oli niin romanttista. Aivan yllättäen hän vain polvistui ja antoi minulle sormuksen, Jenny ihasteli.

 - Me ollaan kuultu tuo tarina jo ainakin satakertaa, Marilyn huokaisi ja asteli isosisartensa luo.

- Olet vain kateellinen, Jenny puuskahti.

- Aivan varmasti, tyttö sanoi sarkastisesti.

- Lopettakaa nyt. Älkää riidelkö, tämä on onnellinen päivä. Jenny saa vihdoin saamattoman prinssinsa, Ana sanoi ja virnisti leveästi.

Jenny purskahti nauramaan.

- Ei Thomas ole saamaton!

***

 Samaiseen puistoon missä Thomas oli Jennyä kosinut oli nyt kokoontunut kaikki heidän läheisensä.

 Isät vilkuilivat hermostuneena ympärilleen suurien tunteitten vallassa.

 Kyyneleet virtasivat onnellisen äidin poskilla ja sisarukset olivat onnellisia sisarustensa puolesta.

 Ja hääpärin molemmilla osapuolilla sydän takoi hurjaa vauhtia rintaa vasten.

 Vuosien odotus oli vihdoinkin ohi.

 - Minä rakastan sinua niin paljon, Jenny henkäisi.

Thomas hymyili onnellisena ja painoi suudelman tuoreen vaimonsa huulille.

***

 - Tämä on ihana! Jenny hihkaisi.

- Olisitko sittenkin halunnut lähteä johonin ulkomaille? Thomas kysyi huolestuneena.

- En, usko jo. Täällä on kaunista.

 - No hyvä. Mennäänkö kävelemään?

- Mennään.

***

 - Hetkinen. Minähän olen ollut täällä!

 - Ha- haittaako se? Thomas kysyi hermostuneena.

 - Ei tietenkään pöhkö. Täällä on ihanaa.

- Ajattelin, että saisit jotain mukaviakin muistoja tästä paikasta.

- Mitä tarkoitat, minullahan on täältä mukavia muistoja.

- No silloin viimeeksi kaikki ei mennyt ihan putkeen.

 - Mutta Thomas, etkö sinä muista!

- Mitä niin?

- Sinähän suutelit minua täällä ensimmäisen kerran!

 - Mutta kaikki oli muuten ihan kamalaa. Olin ilkeä sinulle.

- Etkä ollut. Olit ehkä ennen, mutta täällä sinä olit erilainen. Otit minut huomioon ja sait pääni pyörälle.

 - Oletko tosiaan sitä mieltä? mies kysyi hämmentyneenä.

- Todellakin. Se ilta on yksi erityisemmistä muistoistani. Sain silloin ensisuudelmani.

 - Ja tiedätkö mitä?

- Mitä?

- Saat edelleen perhoset lepattamaan vatsassani ihan niin kuin silloinkin.

- Enhän.

- Kyllä saat. Välillä olen vieläkin ihan hermostunut seurassasi, Jenny naurahti.

- Sehän on kamalaa, Thomas kauhistui.

- Eihän höpsö, hyvällä tavalla. Rakastan sinua niin paljon.

***

- Täällä on ihanan rauhallista, Jenny totesi kun he illalla istuivat nuotion äärellä.

 - Ehkä me voisimme ottaa tavaksi tulla tänne välillä rauhoittumaan kaupungin vilskeen seasta? Thomas ehdotti.
- Se olisi ihanaa.

***

- Olet söpö kun pohdiskelet, Thomas sanoi ihastuneena kun he pelasivat korttia ennen nukkumaan menoa.

- Tiedätkö mitä?
- No?
- Tämä on paras häämatka mitä voin kuvitella meille.
- Ihanko totta? Thomas kysyi yllättyneenä.
- Kyllä. Saamme olla ihan kaksistaan ilman, että kukaan häiritsee. Ja tämä on erityinen koska harva tulee tälläiseen paikkaan häämatkalle.

***

 - Herää sisko! kaksi pientä poikaa huusi juosten huoneeseen.

- Mm. Menkää pois.
- Nyt ylös! Tule heti alakertaan, sanoi vaativa poika.
- Niin, tule jo!

 - Mitä nyt?
- Tule jo äläkä kysele.

 - Ei voi olla totta! Janna kiljaisi.

- Hei muru.

 - Ei voi olla totta, ei voi olla totta! Janna kiljahteli ja hyökkäsi miehen syliin.

 - Oletko todella siinä? En voi uskoa tätä.
- Minullakin oli sinua ikävä, mies naurahti ja sipaisi vaimonsa poskea.

 - Isä minä rakastan sinua! Janna huusi ja hyökkäsi myös isänsä syliin kun tämä tuli heidän luokseen.

 - Rauhoitus nyt. Yläkerrassa olisi varmaan jotain mitä Sam haluaisi nähdä.
- Olenpa tyhmä. Tietenkin, tule!

 Minea katseli huolestuneena kun Janna sekä Sam nousivat portaat ylös.

 - Olenko minä hirveä jos olisin toivonut, että Sam pysyy vankilassa?
- Minea, Andy aloitti.
- Häipyykö hän taas meidän elämästä?

- En tiedä. Mutta Samilla on oikeus nähdä lapsensa.
- Niin kait.

***

 Janna katsoi silmät odotusta säteillen kun Sam katsoi ensimmäistä kertaa heidän poikaansa.

- Voinko ottaa hänet syliin? mies kysyi epävarmasti.
- Tietenkin. Hän on sinun.

 - En voi uskoa tätä. Onko minulla oikeasti poika? Sam sanoi ihmeissään.

 - Hän on niin kovin pieni.

 - Muutammeko me nyt omaan kotiin? Janna kysyi miehen selältä.

 - Toivottavasti pian. Mutta rehellisesti kulta, meillä ei ole yhtään rahaa. Oletko sinä valmis muuttamaan todella paljon pienempään asuntoon?
- Mihin tahansa sinun kanssasi, nainen henkäisi.

- Sitten me alamme etsiä jotain meille kolmelle. Mutta kait sinä ymmärrät, että kaikki tulee olemaan kovin erilaista? Meidän on ehkä kummankin mentävä töihin.
- Teen mitä tahansa kunhan saan asua kanssasi.

~