98. Menetyksen jälkeen

 Pitkästä aikaa uuden osan parissa! Inspiraatio on ollut ihan kadoksissa, mutta viimein sain jonkinlaisen innostuksen palata tarinan pariin. Kiitos kun olette jaksaneet odottaa uutta osaa. :)

***

- Isi tuli! Evelyn huusi ja juoksi eteiseen.

- Ei juosta sisällä kulta, Sinna muistutti.

Chase rupesi heti rimpuilemaan äitinsä sylissä kun näki isänsä saapuneen paikalle.

- Josh, ota sinä hänet, Sinna sanoi ja ojensi rimpuilevaa lasta miestään kohti.

- Voi Matt. Ihana nähdä sinua! Sinna sanoi kun oli saanut kiukuttelevan pojan sylistään. 

- Olen niin iloinen, että päätitte sittenkin tulla, Sinna jatkoi ja rutisti miestä kovasti.

- Sinuakin on ihana nähdä. Kiitos kun kutsuitte. Pojat kaipaavatkin jotain muuta ajattelemista kaiken jälkeen.

- Tietenkin, kuin myös sinä. Tällä viikolla sinä vain rentoudut. Ei tarvitse siivota tai kokata, me hoidamme kaiken. 

- Siitä minun pitikin puhua sinulle. Sinun täytyy sanoa Katelle, ettei hänen tarvitse roudata meille ruokaa joka viikko. Me pärjäämme kyllä ja tiedän, että sinä olet sen takana.

Sinna punastui.

***

- Eikö äidin suku ole alunperin täältäpäin kotoisin?

- Taitaa olla. Olisipa hän täällä.

- Niinpä. Minulla on niin kova ikävä häntä.

- Isäkin on ihan rikki.

- Onko se nyt tästä lähtien aina tällaista? Että isä pitää pakottaa pois kotoa?

- Luuletko, että isä on enää ikinä niin kuin ennen?

- Toivottavasti. Haluaisin, että kaikki palaisi pikkuhiljaa normaaliksi.

- Mikään ei ole enää ikinä normaalia.

- Niin, mutta niin normaaliksi kuin on mahdollista.

***

- No niin pojat, lähdetään mäkeen!

- Ei jaksa.

- Väsyttää.

- Älkää viitsikö, mennään nyt. Oletteko edes pitkään aikaan olleet raittiissa ilmassa? Sinna kysyi ja pojat vaihtoivat katseita keskenään.

- Eli ette. Nouskaa ylös nyt ja mennään vuokraamaan teille lumilaudat.

- Meillä on omat mukana, Simon mutisi.

- No niin, vielä parempi. Tulkaa nyt.

- Nähdään ulkona. Laittakaa lämpimästi päälle, Sinna sanoi ja poistui.

- Kait se on pakko mennä? Samuel totesi.

- Niin kait, Simon sanoi kohauttaen olkapäitään ja nousi ylös. 

***

- Mikset pakottanut isääkin mukaan? Simon kysyi.

- Kaikki aikanaan, mutta oletteko varmoja, ettei aloiteta Pupurinteestä? Sinna kyseli epäillen poikien laskettelutaitoja.

- Me ollaan kyllä lasketeltu ennenkin Sinnatäti! Samuel huudahti tuohtuneena ajatuksesta, että he joutuisivat taaperoiden rinteeseen. 

- Selvä sitten. Nähdään sitten hisseillä.

- Otetaanko kisa kumpi on ekana alhaalla? Simon ehdotti veljelleen.

- Vaikka. Olen muuten ekana, koska olen jo matkalla! Samuel virnisti.

- Hei, tuo on huijausta! Simon huusi veljensä selälle.

- Odota!

- Alhaalla nähdään!

- Aih! Samuel voihkaisi kun lensi selälleen alhaalla.

- Voi ei. Kävikö pahasti? Anna minä autan.

- Ei tarvitse. Ei sattunut paljoa.

- Oletko varma?

- Olen. Lopeta hössöttäminen, en ole enää mikään vauva. Kestän kyllä yhden pikku tällin.

- En minä pidä sinua vauvana.

Samuel vain pyöritti silmiä tädilleen.

***

Poikien ollessa Sinnan kanssa laskettelemassa, Matt meni yksinään nauttimaan hiljaisuudesta vuokramökin kuumaanaltaaseen. 

Matt oli ihan rikki, eikä tietänyt miten pitäisi jatkaa eteenpäin. Ehkä tämä kuitenkin oli edistysaskel, että hän poistui kotoaan. Hän toivoi kovasti, että pojilla voisi pitkästä aikaa olla hauskaa.

Hän huokaisi syvään ja veti keuhkot sitten täyteen raikasta pakkasilmaa. 

~

97. Menetys

- Nukahda vain kulta. Sisko siellä vähän vain itkee, kohta hänkin rauhoittuu.

- Mitenhän me sitten pärjätään kun teillekin tulee uhmaikä?

Chase alkoi vääntelehtiä Sinnan sylissä kun yläkerrasta alkoi kuulumaan kovaääninen vollotus.

- Syliin!

- Evelyn, tästä puhuttiin jo. Kömmippäs nyt sinne sänkyyn.

- Tyhmä isi! Äitiiiiiii!!!

- Kulta pieni, älä viitsi huutaa. Äiti on alakerrassa nukuttamassa Chasea ja sinä saisit nyt mennä päiväunille.

- Olet selvästi väsynyt. Kiukuttelu ei auta mitään. 

Evelyn rupesi potkimaan lattiaa kantapäällään ja vain huusi.

Josh huokaisi väsyneenä. 

- Minä menen nyt laittamaan Blaken nukkumaan. Sinä saat jäädä siihen huutamaan.

- EI, EI, EI!!! Tyhmä!

- Isiii! tyttö nyyhkytti.

- Isiii! Evelyn huusi kun Josh asteli huoneesta ulos.

Väsyneenä Josh istahti Blake sylissään poikien huoneen lattialle.

Hän katseli kun Blaken silmät lupsahtivat kiinni vaikka viereisessä huoneessa kuului välillä vihaisia kiljahduksia.

Noin puolen tunnin päästä viereisen huoneen nyyhkytykset ja kiljahdukset loppuivat ja talon täytti ihana hiljaisuus.

Josh nosti Blaken sänkyyn ja meni tarkastamaan Evelynin huoneen tilanteen. Tyttö oli näköjään kuitenkin selvinnyt sänkyyn asti ja tuhisi siellä pienesti.

Joshia nauratti, niin pieni ja silti tytöstä lähti niin valtava ääni. Hänen pieni vauvansa.

- Ollaanko siellä unessa? 

- Ollaan. Mites yläkerta?

- Unessa on koko sakki. En tiedä miten voin ikinä palata töihin ja jättää sinut tänne sirkuksen keskelle?

- Kyllä me pärjätään. Ehkä, Sinna hymähti.

***

Matt käveli järkyttyneenä kotia kohti. Tuntui kuin elämä olisi vilissyt silmien edessä. Hänen rintaansa puristi inhottavasti ja henki tuntui salpaantuvan.

Miten hän selviäisi tästä? Miten ihmeessä hän pystyisi kertomaan pojille mitä oli tapahtunut, kun hän ei itsekään pystynyt käsittämään asiaa. Miten joku kenen vierestä hän oli aamulla herännyt oli muka nyt poissa?

Ulko-oven takaa hän veti syvään henkeä ja astui sisään.

Asunnosta kuului heti kaksosten kinastelua ja naurua sen päälle. Matt nautti hetken poikien ilakoinnista ennen kuin astui kokonaan asuntoon. Saattoi olla, ettei hän hetkeen kuulisi naurua tässä asunnossa. 

- Hei pojat, Matt sanoi ja istahti poikien viereen.

- Äiti ei ole tullut vielä kotiin, Simon ilmoitti.

- Tiedän, Matt huokaisi.

- Nyt on käynyt niin, että äidin työpaikalla on käynyt onnettomuus.

- Onko äiti kunnossa? Samuel kysyi heti valppaana. 

- Valitettavasti ei. 

- Onko äiti sairaalassa? Simon kysyi järkyttyneenä.

Kyyneleet rupesivat pyrkimään ulos Mattin silmistä ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti hetken kattoon.

- Itketkö sinä isä? Samuel kysyi järkyttyneenä.

- Pojat, nyt on käynyt niin kamalasti, että äiti on kuollut, Matt sanoi sen vihdoin ääneen ensimäistä kertaa. 

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus ja pian kyyneleet valuivat pitkin kaikkien poskia.

*** Kuukauden päästä ***

Thomas ja Jenny koputtelivat hetken Mattin asunnon ovea, mutta ketään ei tullut avaamaan.

- Pitäisikö meidän mennä avaimilla sisään? Thomas pohti.

- Pitäisi. Hänestä ei ole kuulunut mitään liian pitkään aikaan, Jenny vastasi ja ojensi avaimen Thomasille.

- Hu huu, onko ketään kotona? Thomas huhuili oven suusta.

- Tuolla hän on, Jenny osoitti sohvalle.

Matt makasi sohvalla eikä liikahtanutkaan vanhempien tullessa sisälle.

- Kait hän on hengissä? Thomas kuiskasi kauhistuneena. 

- Valitettavasti, Matt murahti ja kampesi itsensä jotenkin istumaan sohvalle.  

- Nyt olette nähneet, että olen elossa joten voitte lähteä, Matt jatkoi ja roikotti päätään sohvan reunalla.

- Missä lapset ovat? Jenny kysyi huolissaan.

- Annan luona. Heillä ei ole mitään hätää, Matt murahti. 

- Toisin kuin sinulla, Thomas huokaisi.

- Olen elossa, teidän ei tarvitse huolehtia. Pärjään kyllä.

Mattin toiveista huolimatta Thomas ja Jenny tulivat peremmälle ja istahtivat Mattin seuraksi. 
 - Mitä jos tulisit vähäksi aikaa meidän luoksemme? Jenny ehdotti.

- Juuri niin. Sinun ei ole hyvä olla täällä yksikseen, Thomas innostui.

- Ei todellakaan. Ei millään pahalla, mutta yksinolo on nyt parasta minulle.

- Meillä on paljon tilaa, saisit olla ihan rauhassa, Jenny sanoi.

- Äiti, enpä usko.

- No entäs jos menisit Annan luokse? Heillä on todella paljon tilaa, Thomas pohti.

- He varmasti viimeiseksi haluaisivat minut sinne murjottamaan, Matt sanoi kuivasti.

- Perheen kuuluu pitää yhtä. Olet tervetullut meille kenestä tahansa.

-Pärjään ihan hyvin. Haluan vain nukkua ja voin tehdä sen täällä kotonakin, Matt sanoi ja rojahti taas makuuasentoon sohvalle.

Jenny ja Thomas vaihtoivat katseita keskenään, mutta kumpikaan ei sanonut mitään.

- Matt, voisit keittää meille kahvit. Lupaamme lähteä sen jälkeen kotiin isän kanssa.

- Ihanko totta?

- Kyllä.

- Hyvä on sitten. 

- Minä käynkin viemässä roskat, Thomas totesi ja puuhaili roskapussien parissa hetken.

- Ihan totta, ei tarvitse.

- Siitä ei ole mitään vaivaa.

*Syvä huokaus*

- Kauanko ajattelit pitää lapset Annan luona?

- En tiedä. Heidän on nyt parempi olla siellä.

- Olet väärässä. Mikään ei voi olla parempi paikka kun oman isänsä luona.

- Juuri ja juuri saan huolehdittua itsestäni. Pojat tarvitsevat nyt enemmän kuin rikkinäisen isän, joka ei jaksa mitään.

- Te voisitte kaikki tulla meille. Pojat saisivat olla sinun kanssa, mutta voisit silti levätä.

- Äiti, minä en nyt vain jaksa, Matt sanoi ja purskahti itkuun.

- Tiedän, tiedän. Anteeksi jos sinusta tuntuu, että koitamme painostaa sitä. Me haluaisimme vain niin kovasti auttaa teitä jotenkin. Tiedän, ettemme voi kantaa surua puolestanne, mut jos voisimme tekisimme sen, Jenny sanoi ja tarttui Mattia kädestä.

- Äiti, en tiedä miten selviän tästä. Miten ihmeessä pystyn kasvattamaan pojat yksin?

Thomas tuli juuri silloin takaisin sisään ja katsoi kyyneleitä poikansa poskilla.

- Sinä tulet selviytymään ja tulet tekemään hyvää työtä poikien kanssa, Thomas sanoi ja puristi Mattia olkapäästä mennessään hakemaan kahvia. 

- Pojat tarvitsevat enemmän kuin mitä pystyn heille antamaan.

- Ja heille riittää se mitä sinä heille annat. Tärkeintä on antaa heille aikaasi, Thomas sanoi ja istahti Mattin viereen. 

- Tiedän, Matt sanoi ja huokaisi pitkään.

- Kaikki tuntuu nyt varmasti toivottomalta ja vaikealta, mutta mitä nopeammin palaat takaisin arkeen niin sitä nopeammin selviytyminen alkaa, Jenny sanoi lempeästi.

~

Vihdoin sain aikaiseksi pelata ja kirjoittaa uuden osan. Mitäs mietteitä osa herättää? Tuliko Linin kuolema yllätyksenä? Muistiko kukaan edes naista enään? 

Kiitos kaikille, jotka jaksaa aina jättää kommenttia osan loppuun. :) Se piristää kummasti ja saa tarttumaan pelin pariin aina uudelleen.